Mikä tahansa aihe otetaankin käsittelyyn, niin syy on aina siinä vastapuolessa.
Yhteiskuntasopimusta tehdään koska työntekijät saavat liikaa. Lapsille käy huonosti koska lastensuojelulla ei ole resursseja. Valtiotalous on kuralla kun julkisen puolen kustannukset ovat kasvaneet suhteessa vientituloihin. Ulkomaalaisten Suomeen integroituminen vaarantuu kun integroitumisesta puhutaan kriittisesti. Johtajat joutuvat muuttamaan etelään kun Suomen valtio on ahne veronkerääjä.
Kaikki huutavat vääryydestä. Keskustelu ja ymmärtäminen puuttuu.
Arvostelu syntyy harvoin tyhjästä
Kaikki edellä mainitut ongelmat ovat omalla tavallaan totta. Palkkatasomme on tuottavuuteemme nähden kehittynyt väärään suuntaan. Lastensuojeluun tulevia tapauksia ei aina ehditä käsitellä kunnolla. Julkisen puolen osuus on kyllä kasvanut kokonaistaloudesta. Ulkomaalaispuheesta on suuri osa myös vihapuhetta joka tekee kanssakäymisestä aikeaa. Ja johtajien eläkkeistä ja perinnöistä otetaan enemmän veroa kuin köyhemmän ihmisen vastaavista.
Mutta hyväksymällä nämä väitteet sellaisenaan, siirrämme kaiken vastuun aina niille toisille.
Kaikille ongelmille on useita vaihtoehtoisia tai samanaikaisia ratkaisuja
Palkkatasomme ongelmat liittyvät ainakin neljään ongelmaan. Ensinnäkin vientiteollisuutemme on erittäin suhdanneherkkää. Suurin osa viennistämme on investointihyödykkeitä. Niiden kysyntä on ollut pitkään alamaissa esimerkiksi Saksassa, jossa kuluttajatuotteiden vientikauppa käy hyvin. Toisena ongelmana on se, että emme ole onnistuneet luomaan markkinointimenestyksi kuten Ruotsalaiset ja Tanskalaiset. Kolmantena ongelmana on se, että palkkakehityksemme ei jousta suhdanteiden mukaan, vaan se lähtee jatkuvan kasvun ajatuksesta. Palkkasopimukset tehdään aina niin, että palkansaaja uskoo talouden kasvavan seuraavalla sopimusjaksolla. Neljäntenä ongelmana on Euroalueen talouksien epätasapaino.
Lastensuojelun ongelma on toki kyky reagoida ongelmiin. Mutta vanhempien vastuuta pitäisi ottaa myös enemmän esille. Meillä on ollut kulttuuri, jossa kylä kasvattaa lasta. Nyt vastuu on yksittäisllä vanhemmilla. Yksilöllisyyden korostaminen johtaa myös ongelmiin. Naapurin tai muun aikuisen kynnys puuttua pieniin ongelmiin on kasvanut ja sitä kautta pienistä ongelmista ehtii tulla suuria, ennen kuin asioihin puututaan.
Valtiontalouden kustannukset ovat suuret suhteessa talouden muihin lukuihin. Samalla kuitenkin vähätellään sitä, että vientimme on kutistunut ja tätä kautta valtiontalouden rasitus on kasvanut. Meillä on enemmän työttömiä ja erilaisten avustusten ja tukien tarvitsijoita. Toki hallintoa voidaan varmasti myös tehostaa ja se saattaa olla tarpeellista pitkän aikavälin näkökulmasta.
Ulkomaalaisten integroitumisessa korostetaan sitä, kuinka meidän pitää olla suvaitsevaisia. Tässä ajattelussa kuitenkin sivuutetaan johdonmukaisesti se, että eivät ulkomaalaiset ole yksi yhtenäinen ryhmä. Heissä on erittäin sopeutumiskykyisiä ja työelämään valmiita ihmisiä. Mutta samalla heidän joukossaan on ihmisiä, jotka tulevat merkittävästi erilaisesta kulttuurista, erittäin huonoista oloista ja/ tai he ovat kohdanneet suurta vääryyttä. Heidän integroimisekseen tarvitaan enemmän toimia kuin koulutettujen ja jo valmiiksi kosmopoliittien ihmisten.
Kovapalkkaisilla johtajilla on muita kovempi verotus. Samoin perintöjä siirtävillä yrittäjillä kovempi perintöverotus. Kuitenkin esimerkiksi toisin kuin julkisuudessa usein väitetään, yrittäjän sukupolvenvaihdos on erittäin kevyesti verotettua, jos yrittäjä toimii pitkäjänteisesti. Pienimmillään reippaasti alle 10 %. Julkisuuteen tulleet kauhistelut eivät ole olleet tilanteita sukupolven vaihdoksissa vaan puhtaasti omistuksen kautta siirrettävää perintöä.
Meillä kaikilla on omat henkilökohtaiset unelmamme, mutta ilman yhteistä unelmaa soudamme eri tahtiin
Tarvitsemme enemmän keskustelua siitä, millaisessa yhteiskunnassa haluamme oikeasti elää. Tällä hetkellä ihmisillä on epätietoisuutta siitä, kenellä on vastuu. Onko yhteiskunnan vastuulla huolehtia heikoista ja onko yhteiskunnan vastuu luoda edellytykset rajattomalle menestykselle? Kuinka paljon meillä on vastuuta muuttua ihmisinä, kun uusia ihmisiä tulee osaksi yhteiskuntaamme? Ja kuinka paljon uusien tulokkaiden on sopeuduttava meidän olosuhteisiimme? Onko niillä ihmisillä vastuu yhteiskuntaa kohtaan, jotka ovat osittain yhteiskunnan myötävaikutuksella antaneet heille mahdollisuuden menestyä? Ja onko köyhän ja epäonnistuneenkin otettava vastuuta itsestään?
Olemme murroksessa, jossa arvokeskustelua ei saa sammuttaa vain siksi, että talouden ratkaisut vaativat nopeita päätöksiä.